Hirveä pöhnä. Tässä talossa ei pysty nukkumaan ja sälekaihtimista huolimatta on liian valoisaa iltaisin edes yrittää. Meidän perheessä on myös tapana että ensimmäiseksi heränneellä on lupa herättää kaikki muutkin koska nukkuminen aamuisin on vaan tyhmää ja on tyypin oma vika jos ei mennyt illalla jo kymmeneltä nukkumaan ja aamulla väsyttää. Yritin protestoida puoli kahdeksalta kun joku juoksi korkokengillä puulattialla ja pikkusisko huusi talon toiselta puolelta asiaa jollekin toiseen, tai sitten joululahjalistaa korvatunturille ja en yhtään epäile etteikö viesti olisi mennyt perille. Olen siis hereillä. Ja väsyttää. Tavaksi tuli espanjassa kirjoittaa aamuisin niin jatketaan sitä perinnettä nyt sitten täälläkin.

Mutta ihan kuin ei olisi koskaan missään ollutkaan. Viimeiset yhdeksän kuukautta espanjassa on hävinnyt tuhkana tuuleen eikä tunnetta jeesaa ollenkaan se ettei kotona näytä muuttuneen mikään. Muutaman kerrostalon ovat rakentaneet Laajasaloon... mutta vieläkin naapurin chihuahua kakkaa meidän etupihalle, pikkusisko sotkee ja juhannuksena on kylmä vaikka kuin olisi ilmasto lämmennyt. Toisaalta on hienoa että on jotain asioita jotka jatkuu samanlaisena vuosituhannesta toiseen. Jos Gandiassa joinakin kylminä ja yksinäisinä öinä ajattelinkin että sopeudunko enää joukkoon, niin olisi vain pitänyt muistaa ettei sille maailmalle muutamassa kuukaudessa mitään tapahdu. Ehkä joskus voi lähteä pitemmällekin reissulle nyt kun tietää että aina on asioita jotka pysyy muuttumattomana kuin peruskallio.

Toisaalta hirmu sääli että mun poissaolo ei tunnu olevan vaikuttanut mihinkään. Siis tarkoitan nyt itsessäni, en olettanutkaan että Suomen kansa olisi kovin paljon hätääntynyt poissaolostani. Jos tuntuu siltä kuin en olisi koskaan täältä lähtenytkään, niin onko mulle sitten myöskään jäänyt reissusta mitään käteenkään? En ole puhunut espanjaa sen jälkeen kun tulin kotiin. Jos ei lasketa sitä yhtä lauantai aamuyötä... ja kaiken maailman itseruskettajat ja solariumit saa mut näyttämään täällä niiden rinnalla vaan vähän tavanomaista keltaisemmalta. Huoh. Eli se siitä sitten. En pysty tekemään Paulan paellaakaan kun ei täällä myydä edes tuoretta mustekalaa. Kotiinpaluumasennusta vai katuvuutta lähtemisestä? No ei varmasti kumpaakaan. Kuhan synkistelen. Oli hienoa olla siellä, vaikka alkaisinkin epäillä olinko kuitenkaan... ja nyt on hienoa olla kotona! Kohta täytyy kuitenkin alkaa suunnitella taas uusia reissuja ettei elämä ihan tylsäksi kävisi...

Reilu viikko kotiutumisesta ja pahemmasta kulttuurishokista ei ole ollut vielä havaintoja. Olen mutustanut ruisleipää kuin mielipuoli ja ihmetellyt kuinka ulkona vaan voikin olla niin valoisaa vielä keskellä yötä ja aurinko nousee ennen kuin pääsee bileistä kotiin. Ja kuinka on niin mielettömän vihreätä! Suomen kesää ei ole voittanutta. En vaan muistanut kuinka paljon onkaan niitä spugeja jotka on sammunu metroasemille tai selittää suu vaahdossa ja naama tohjona sulle jotain älytöntä spårassa. Ei ole ollut niitä ikävä. Melkein kaikkea muuta oli. Äiti kommentoi että ei ole ehtinyt nähdä mua kuin ehkä kymmenen minuuttia koko viikkona, mikä on aika totta koska on niin kauheasti kaikkea tekemistä ja ihmisiä ja paikkoja nähtävänä!

Luulen että mulla on ollut aivot lomalla koko viimeiset yhdeksän kuukautta. Ja ei pelkästään sen takia että kurssit koulussa oli melko haasteettomia, mutta myös siksi että opettelin sulkemaan pään pois päältä silloin kun ei jaksanut yrittää ymmärtää ympärillä kuuluvaa molotusta. En ollut mainosten kohderyhmää, joten niitä ei tarvinnut lukea tai kuunnella tai kaupungilla ei tarvinnut kulkea valppaana koska tuttuja siellä ei olisi tullut vastaan todennäköisesti kuitenkaan. Täällä olen ihan uupunut kun koko ajan pommitetaan mainoksilla jotka täytyy lukea tai ymmärtää tai pitää olla skarppina kuin partiolainen jos tulisi vaikka joku kaveri kadulla vastaan. Hirveä informaatiotulva enkä pysty sulkemaan sitä pois... kaikki ihmispuhe kaduilla...

Toinen ongelma jonka havaitsin on että suomenkielessäni on tapahtunut taantuminen. Ensimmäiset pari päivää meni ihan kivasti, sain asiani ilmaistua ilman ongelmia, mutta nyt mulla on välillä hillittömiä vaikeuksia löytää varsinkaan oikeita adjektiiveja. Kerroin havainnostani Marialle joka oli viime syksynä Unkarissa ja sille oli kuulemma käynyt kotiin palattuaan ihan sama. Kuulemma paranee muutamissa päivissä. Olisikin aika surullista jos en kohta pystyisi puhumaan suomea enkä espanjaa. Patrin mukaan se on jo nyt heikompaa kuin viikko sitten. Ihan kiva. Onneksi telkkarista tulee aamuisin Serranon perhe... joka on muuten aika loistava sarja jos haluaa tietää millainen on tyypillinen espanjalainen perhe ja sen sosiaalinen rakenne. Lähtien esimerkiksi siitä että kaikkien miesten äidit asuu samassa talossa kuin muu perhe. Meillä on muuten kotona melkein oikea espanjalainen perhe :D

Jo olen suomessa ja saavuin ihan aikataulussakin vaikka espanja yrittikin järjestää kaikenlaista ongelmaa matkan varrelle. Vaikka kuinkas muutenkaan, onhan se espanja.

Til, Patri ja saksalainen ystävämme Ralph heitti mut viime tiistaina Valenciaan Tilin autonrämällä joka ei ole vieläkään päässyt katsastuksesta läpi koska jarrut ei toimi riittävän hyvin... Olisin halunnut kyydin vain Gandian juna-asemalle ettei tarvitsisi tehdä mitään jäähyväisspektaakkelia Valenciassa (ja se auto on myöskin aika pelottava), mutta ketään ei kiinnostanut mun vastalauseet. No, lämmittihän se tietysti sydäntä että tulivat saattamaan viimeiseen asti, vaikka tunnelmalliset ja ylisentimentaaliset jäähyväiset ällöttää mua... ja saa surulliseksi.

Istuin mukavasti Valencia-Barcelona junassa ja tuhlailin saldoa kännykästä lähettelemällä tekstiviestejä kun juna jäi seisomaan jonnekkin radan varrelle toviksi jos toiseksikin. Konduktööri ilmoitti että tässä ollaan nyt aika x koska jossain on tapahtunut onnettomuus. Espanjalaisia ei yleensä mikään kovasti stressaa ja vähiten myöhästyminen. Niinpä kaikki näytti lähinnä vain helpottuneilta siitä että pääsivät ulos polttamaan rajattoman määrän tupakkaa mutta mulla meinas päässä räjähtää tärkeitä verisuonia kun oltiin odoteltu paikallaan jo reippaasti toista tuntia ja ainoa ilmoitus asiaa koskien oli että junalippua junan ravintolassa vilauttamalla saa olutta tai muuta juotavaa. Mulla oli lento Barcelonasta Helsinkiin muutaman tunnin päästä ja sitä ei yksi san miguel muuta! No ehkä se vähän lämmitti. Ja lopulta tietenkin ehdin kuin ehdinkin sille lennolle, vaikkakaan en ehtinyt shuttleen lentokentän ja juna-aseman välillä ja sain maksaa mansikoita taksista jonka kuskikin oli ihan ikävä.

Kentällä laitoin taas aivot narikkaan joka meinas koitua aika kohtalokkaaksi kun jätin läppärikassini vessaan. Tallustelin jo lähtöportille ja ihmettelin kun olo oli niin kevyt kun tajusin että kassi missä on mun puoli elämää, on kaikkien espanjalaisten kleptomaaninen ulottuvilla yleisessä vessassa ja pussukassa on myöskin läppärin lisäksi lentolippun ja erasmuspaperit. Vanhenin ehkä kymmen vuotta pelkästä huolesta. Onneksi kentällä ei ollut paljon muita kuin rehellisiä ja aina niin luotettavia suomalaisia ja joku näistä ihanan kunnollisista ihmetteli sen kassin kanssa vessan ulkopuolella että mitä sille tekisi.
On kiva olla kotona. On kiva että ihmisistä ei tarvitse ajatella aina pahinta.

Lento oli keskiviikko aamuna kuudelta suomessa ja vaikka olin äidille yöllä imoittanut että en varmastikaan ehdi lennolleni, olipa äippä kuitenkin vastassa. Äidin lisäksi mun yhden hengen tervetulokomitea, Maria oli porteilla odottelemassa mukanaan säkillinen suklaata, salmiakkia, riisipiirakoita, ruisleipää, siideriä ja oih, LAKUA!!! hullu ystäväni... ja ihana, ihana Fazer!

Outoa olla suomessa. ei vielä ihan ymmärrä että olen täällä. on niin kylmä ja vihreätä. eikä enää ole outoa syödä kaurapuuroa aamuisin.

Olen täysin stressaantunut tästä lähtemisestä ja ratkesin jo ryyppäämään. Ilman valkoviiniä saattaisin ehkä innostua itkemään.
Viimeiset kolme päivää on pyöriny vain lähdön ympärillä. Lauantaina oli läksiäiset ja sunnuntaina toivuttiin niistä ja tänään alkoi pakkaaminen. Huomasin että mulla on tavaraa enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella enkä saisi niitä kaikkia tuotua kotiin vaikka heittäisin kuperkeikan ja antaisin postitoimiston tädille pusun poskelle. Aloitin pakkaamisen luottavaisen mielin joka kuitenkin hiljalleen muuttui syväksi epätoivoksi, juoksuun postiin kolme minuuttia ennen sulkemisaikaa ja sieltä markettiin kerjäämään pahvilaatikkoa ja takaisin postiin jossa kerrottiin että mun paketti painaa 4 kiloa 30 grammaa ja viisi kiloa maksaisi samat 34 euroa. Ei semmonen käy, siispä tallustin takaisin kotiin ja punnitsin kilon lisää tavaraa vertaamalla niiden painoa jauhopakettiin ja huomenna teen uuden yrityksen postiin. Tosin se viiden kilon vähennys ei auta matkalaukussa paljoakaan ja olen heittänyt paniikinomaisesti puolet omaisuudestani roskiin tai paikalliselle uffille.
Mun mielestä on täysin epäreilua että mun oletetaan asuvan espanjassa vuoden ja selviytyvän kahdellakymmenellä kilolla tavaraa! ihmiset ottaa saman verran viikon lomalle uima-altaalla! Vaikka paremmin mulla menee kuin yhdellä norjalaisella jolla oli jo syyskuussa tullessaan 35 kiloa, koska ei raaskinut jättää lp:tään kotiin...

Pakkaaminen tässä tosin pahinta ole. Pahinta on se että joutuu sanomaan moit ihmisille joiden kanssa on ollut jo parhaimmassa tapauksessa vuoden kuin paita ja peppu mutta jälleennäkemisestä ei ole mitään tietoa. Tilin kämppikset olisi halunnut järjestää mulle tänään illallisen mutta mä en enää kestä tätä hyvästien jättöä ja haluaisin mieluummin työntää vain pään tyynyliinan ja tyynyn väliin ja olla piilossa kunnes olen taas kotona. Sain luikerreltua niistä illallissuunnitelmista mutta en siitä että til tekee meille lettuja illalla.
Jos vain nyt voisin kadota nopeasti ja laittaa sitten sähköpostia kaikille kun olen kotona. "Oli hauskaa, nähdään pian eikö vaan!"

Tämä taitaa olla espanjan aikani viimeinen postaus. Sekin aika surullista, olin jo tottunut siihen että kaikesta tulee tehdä tilitys koko maailman luettavaksi.
Pitäisi varmaan tehdä yhteenveto mitä jäi käteen ja mikä oli kivointa ja mikä kauheinta. Mutta nyt ei pää taivu mihinkään järkevään selontekoon. Sain reissusta ehkä lisää solidaarisuutta, saksanespanjan ymmärrystä, hiekkaa tukkaan ja hassun haju vaatteisiin kun pesukone temppuilee. Toisaalta en vieläkään aina ymmärrä espanjalaisia, vähiten kielen takia, valkoista leipää tai sitä miten ne voi käyttää oliiviöljyä kuin vettä vain. Tarvitsisin ehkä kymmenen vuotta lisää..

No en nyt mene vannomaan että pysyn täysin blogista erossa, voi olla kulttuurishokissani kotiinpalattuani alan tehdä raporttia teistä hyvät ystävät! Keskiviikko aamuna kotona, laittakaapa tervetulokomitea valmiiksi.

Valittelin maanantaina Patrille että ei ole enää mitään mielenkiintoista laitettavaa blogiin kun kaikki on sitä samaa kauraa, tai vehnää, kuin aina ennenkin. Eväs on vieläkin nimeltään patonki, mun kaurapuuron syömistä paheksutaan ja espanjassa on kuuma. Mitä näitä aina toistelemaan. Niinpä kaksi viimeitä tekstiä on käsitellyt mun nukkumista tai sen vajetta ja kotiintuloa... sori siitä.

Mutta eilen keksin espanjasta vielä yhden uuden kuriositeetin!
Oltiin Tilin kanssa leffassa katsomassa (hillittömän hyvää leffaa) La vida de los otros ja sama saksaksi, mutta tietenkin se oli täällä dupattu espanjaksi. Leffan jälkeen riemuitsin kehittyneestä espanjan taidostani, sillä kykenin ymmärtämään lähes koko pätkän ongelmitta! Sitten tajusin että täällä kun tehdään duppaus ulkomaalaisille rooleille, niin niihin laitetaan semmonen oma aksentti joka on yleensä aika naurettava esimerkiksi ranskalaisille ja kiinalaisille. Niinpä tietenkin saksalaisten karikatyyri on hidas puhetapa ja yliselkeä artikulaatio. Hitsi. Ymmärrän siis espanjaa, mutta vain jos sitä puhuu saksalainen. Onhan sekin tietysti jotain. Saksalaiset tykkää tulla espanjaan ja ehkä joku oppii kielenkin niin voin sitten tulevaisuudessa jutustella näiden turistien kanssa jos joku sattuu tulemaan vastaan!

kun tulin yöllä kotiin, oli Gandiassa ukkonen, tai luulen että se oli suunnilleen tässä meidän talon päällä. Nukuin korvatulpat korvissa. Paukkuja tuli puolen minuutin välein, välähdykset saatoin vain kuvitella koska ne espanjalaiset rautasäleet mitkä voi laskea ikkunan eteen pitää pahimmatkin välähdykset ulkona, ääntä ei.. Ja vuoret pitää sen myrskyn pyörimässä vaikka koko yön raivoamassa samassa paikassa. Se on aika mieletöntä, ehkä vähän pelottavaakin :/

Ei siis päästy tiistaina ratsastamaan, huomenna uusi yritys! Tai saas taas nähdä.

Ihan turhaan olen syyttänyt niitä talitinttejä ja sitä mustaa paholaiskoiraa metelöinnistä, en näköjään pysty nukkumaan vaikka ne kaikki olisi ihan hipihiljaa. Kello on 6.20, heräsin tunti sitten. Mutta mikäs tässä, onpahan ainakin koko päivä aikaa puuhastella! Epäilen että sain silloin pari kuukautta sitten unikiintiön täyteen niillä kahdentoista tunnin yöunilla ja siihen päälle päivätorkut.

Lasken päiviä siihen että olen kotona. En välttämättä siksi että olisin enää innosta hihkuen tulossa, vaan siksi että joka vastaantulija sitä multa kuitenkin kysyy. Tänään on yhdeksän jäljellä siihen että olen perillä, kahdeksan kun lähden. Olen varmastikin ensimmäinen meistä rasmuksista joka kotiutuu ja muiden mielestä se on jotenkin äärimmäisen mielenkiintoista. Tai niille ei ole vielä juolahtanut mieleenkään että kotiin voisi jo lähteä ja mä laitan ne ajattelemaan sitä epämiellyttävää faktaa. Patri kysyy multa suurin piirtein joka päivä että eikö sitä lentoa voisi muuttaa myöhemmäksi, ja kai sen voisikin... Ilmottelen jos muutan mieleni ja jään vielä muutamaksi viikoksi tai koko kesäksi. Gandiasta varmasti löytyisi töitä kun tuhannet madridilaiset tulevat viettämään joka kesäistä rantalomaansa.
Tapasin täällä viime viikolla suomalaisia tyttöjä jotka oli erasmuksena viime vuonna ja nyt vain verestämässä muistoja muutaman viikon. Tytöt oli ollut kesän töissä Gandian baareissa ja kertoivat että paikka oli ollut ihan helvetti kuumuuksine kaikkineen. Ne jotka täällä on käynyt tietää että Gandian ranta on aika mielettömän kokoinen, viisitoista kertaa hietsu, mutta kesällä sinne saa kuulemma tunkea kyynärpäiden kanssa että saa oman pyyhkeensä hiekalle.
Niin että ehkä en jää... Tytöt sanoivat että olivat keväällä ruskeita, mutta jo syksyyn mennessä ihan kalpeita kun olivat ulkoilleet vain öisin :D

Ollaan muuten ehkä vihdoinkin pääsemässä huomenna ratsastamaan! Mennään tässä espanjalaisessa aikataulussa eli kaiken järjestäminen kestää. Ei varmaan oltaisi näinkään ajoissa sen kanssa, mutta tavallaan tulee vähän kiirus jos on tarkoitus että minäkin lähden mukaan. Tulee lisää raporttia jos tosiaan päästään talleille asti.. En yhtään epäile etteikö tässä vielä olisi joku mutka matkassa.

Kaksitoista päivää jäljellä! Se ole enää mitään! En ole viikkoon pystynyt ajattelemaan juurikaan muuta kuin kotiintuloa. En saa nukuttua kun herään jatkuvasti aamuyöstä siihen että mietin niitä kaikkia tavaroita jotka joudun jättämään tänne.. saati kaikkia kavereita. Taas on se ikävä tunne että suurinta osaa näistä ei tule enää koskaan näkemään. Vaikka niiden ikonit olisi koko loppuelämän mun messengerin listalla... Voi surku. Ja toisaalta ihan järkyttävä ikävä kotiin. Ristiriitainen tunne, ei pysty kuvailemaan. Jännittääkin ihan hirveesti. Ettehän te oo kukaan muuttunut siellä? Enhän mä ole?

Heräsin tänä aamuna puoli kuudelta, neljän tunnin yöunien jälkeen, kun mun ajatukset ei jättäny rauhaan, (saati ne tsiljoona pikkulintua ja naapurin hullu rotweiler, jotka pitää konserttia mun räystään alla ja jossain mihin kivi ei enää lennä) niinpä nousin ylös tiskaamaan ja siivoamaan. Nyt väsyttää niin että pää putoaa näppäimistölle mutta ei auta kun huomenna on mun ensimmäinen ja viimeinen tentti ja pitäisi himppu siihen lukea. Tai toisaalta mun piti myös paeta koulun atk-vitriiniin, kun mun kotona on joku lemmenpesä johon en tunne olevani tervetullut. Til ja Patri on nyt kuherrellu siellä viikon ja mulla palaa hermo. Älä koskaan mene ja naita kämppistäsi ja parasta kaveriasi, niistä molemmista tulee ärsyttäviä kikattelevia epäyksilöitä jotka sotkee sohvatyynyjärjestyksen. Ja mun väsymys ja hermostuneisuus ei nyt siedä ylimääräisiä ärsykkeitä... mur murina.

Lähden ostamaan energiajuomaa, pitää pysyä hereillä ettei tarvii mennä kotiin.